Miten voikin ihan pienillä muutoksilla olla niin suuri vaikutus. Joskus ne elämän pienimmät asiat ovat niitä suurimpia. Pinnallisena esimerkkinä tämänpäiväinen makeover, kun palasin puolentoista vuoden porkkanablondiuden jälkeen takaisin kotoisaan tummaan väriin. Olihan se vaaleaverikkönä eläminen yhdenlainen etappi ja kokeilu, joka ei sitten kuitenkaan minun tuhkanharmaalle luonnolliselle lookilleni passannut sitten ei ollenkaan.
Kun on 28 vuotiaaksi asti elänyt tummilla, mustilla, hiuksilla, niin kummasti sekin asia muotoutuu osaksi omaa identiteettiä. Muistan olleeni kuudennella luokalla koulussa, kun sain ensimmäisen kerran värjätä hiuksiani. Äitini värjäsi hiuksiini ohimolle vaalean paksun raidan. Se oli silloin, vuonna -96 jotain äärettömän hienoa. Oli hienoa mennä kouluun kun tiesi muiden huomaavan heti näinkin pienen muutoksen. Oli mukavaa olla positiivisen huomion keskipisteenä normaalin kiusaamisen, pilkkaamisen ja alistamisen sijaan.
Seiskaluokalla otin permiksen.. Joo, tiedetään, mutta se oli sen samaisen vuoden -96 syksyä.. Samana vuonna alkunsa saivat niin Dolly-lammas, DVD-levyt, kuin eBaykin. Ja Spice Girls julkaisi ensimmäisen sinkkunsa. Kaikille tuttu korvamato, joka soi juuri nyt sinunkin päässäsi. Joten minun päähäni pesiytynyt permanentti taitaa sittenkin olla murheista pienimmästä päästä.
Ensimmäiset isommat siirrot hiustenvärjäämisen osalta tulivat vuonna 2000, kun pätkäisin polkkatukkani petolinnun pyrstöä muistuttavaksi poikatukaksi ja uitin sen mustassa värissä. Sekaan tietenkin raitoina milloin pinkkiä, sinistä, punaista tai violettia. Täytyy sanoa, että yhä edelleen pidän tuota ajanjaksoa parhaimana hiusaikana elämässäni. Saatanpa tehdä tuon vielä joskus uudelleen.
Tuo muutos taas puolestaan kieli tulevasta myllerryksestä tunnerintamalla. Angstinen, maailmassa paikkaansa etsivä nuori nainen aloitti hunninkovuotensa, joka vei häntä laidasta laitaan. Paljon on asioita, joita tekisin ehkä toisin, jos voisin palata ajassa taaksepäin, mutta enemmän on niitä, mitä en muuttaisi. Tuokin myrsky piti ehkä kokea, jotta arvostus sitä seuraavaa tyyntä kohtaan olisi oikeissa mittasuhteissa.
Mutta, oli kampaus mikä hyvänsä, olen silti minä. Kaikkine epävarmuuksineni, vikoineni, pelkoineni, kykyineni, tunteineni, saavutuksineni ja haaveineni. Olen silti se pikkutyttö joka hautasi itsensä peiton alle yöllä, kun pelotti. Olen se, joka tarjosi olkapään toiselle pelkäävälle ihmisenalulle. Olen se, joka auttoi ystävää täysin pyyteettömästi, hänen sitä tietämättään. Olen se, joka karkasi rakkaan harrastuksen pariin kesälomalla ja sai siitä hyvästä hakea itse risunsa metsästä.. Olen se, joka selvisi, ja jatkaa selviämistään päivä kerrallaan. Toivottavasti olen selvinnyt tarpeeksi, jotta voin opastaa uuden ihmisenalun oikeaan suuntaan elämässä. Ja jos hän tieltään eksyy, olen ottamassa kopin, jotta pudotus olisi pehmeämpi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti