perjantai 21. helmikuuta 2014

Kiusattu vai kiusaaja?

Kumpi sinä olet?

Vaikka harva sitä myöntää, niin kaikki me olemme jollain tasolla jompaa kumpaa. Itse olin kiusattu, ja olen edelleen. Se tunne, että olet jollain tavalla huonompi tai alempiarvoinen kuin muut, ei katoa vaikka jokapäiväinen kiusaaminen loppuisikin. Miellän edelleen itseni (koulu)kiusatuksi, vaikka peruskoulun päättymisestä onkin kulunut jo lähes 16 vuotta. Kun elää lähes vuosikymmenen sellaisessa ympäristössä, jossa päivittäin muitutetaan siitä, että olet lihava (todellisuudessa alipainoinen), ruma (olin mielestäni jälkikäteen ajateltuna ihan nätti lapsi) ja naamasi on kuin pitsa, ei elinikäisiltä arvilta voi välttyä.

Minua on haukuttu, nimitelty, lyöty, potkittu, tönitty, hyljeksitty ja paljon paljon muuta. Jo pienenä ekaluokkalaisena pelkäsin kouluun menoa. Pelkäsin kulkea koulumatkan yksin kävellen, koska en uskaltanut ohittaa isompia lapsia. Pelkäsin, että he tönivät tai huutelevat perääni. Jos kuulin muiden nauravan, olin varma, että he nauroivat minulle. Jos joku katsoi minuun päin, käänsin katseeni muualle, koska olin varma, että hän vaan sanoo "mitä tölläät, idiootti!". Jos koulun käytävällä oli poikaporukka, en uskaltanut ohittaa heitä, sillä olin varma, että he alkavat kiusaamaan minua.

Kerran eräs oman luokkani poika tönäisi minut tiiliseinää vasten niin, että löin pääni melko kovasti. Sen verran kovasti, että silmissä sumeni. Pihalla sain välitunneilla lukemattomia lumipesuja. Minusta kerrottiin inhottavia juoruja, jotka eivät pitäneet paikkaansa.

Ylennsä kun kiusattu taustani tulee jonkun kanssa puheeksi, minulta kysytään: "No etkö sinä kertonut kenellekään?". Kyllä kerroin. Useasti. Mutta puuttuiko kukaan kiusaamiseen? Ei. Yrittikö kukaan? Ei tietääkseni. Ainakaan seurauksista sitä ei koskaan huomannut. Kun kotonakin vain siliteltiin päätä ja todettiin "sinä olet niin kamalan herkkä, älä välitä muista. Kyllä ne lopettaa, kun et kiinnitä huomiota.", niin siinä on lapsella puolustautumiskeinot vähissä. Kun tarpeeksi kauan pyytää apua, eikä sitä saa, niin oppii olemaan vain hiljaa. En vielä tänä päivänäkään osaa pyytää apua. Uskon, että minua pidetään heikkona, jos pyydän. Tai että oletetaan, etten osaa itse tehdä sitä, mihin apua pyydän. Lapsi sisälläni pelkää, että alkaa jälleen ilkkuminen, "Etkö ite osaa? Oletpa saamaton ja laiska, kun et itse voi., Tyhmäkö sinä olet?"

Koskaan en ole ollut tyhmä, päin vastoin. Nyt pidän itseäni kohtuu älykkäänä. Tunneälyä minulla ainakin on vaikka muille jakaa. Ikuisena optimistina kuitenkin näen tässä myös jotain positiivista. Tiedän mitä kiusaaminen on. Tiedän miltä se tuntuu. Tiedän miten yksin lapsi voi olla, jos kukaan ei auta. Tiedän sen, että jos koskaan kuulen lapseni olleen osallisena kiusaamisessa, kummalla tahansa puolella, niin puutun siihen. Heti.

Välinpitämättömyys on kaikkein pahinta.