Niin.. Lapset.. Nuo pienet, kaiken huomion ja ajan vievät kuolaavat kakkakoneet. Halutako sellainen vai ei? Yhteiskunnan paineet sanovat, että kyllä, minun pitää, minun kuuluu, hankkia lapsia. Mielellään niitä tulisi olla 2,5 ja siihen pitäisi ottaa vielä koirakin pyörimään jalkoihin. Omakotitalo pitää olla, vähintäänkin rivitalon pätkä. Ja se puoliso, sekin on oltava.
Ja kaikki tämä pitäisi olla yhteiskunnan odotusten mukaan hankittuna siihen 25 ikävuoteen mennessä. Tai no, ainakin se puoliso ja lapsi. Ja koulutus. Poliitikot jaksavat säännöllisen epäsäännöllisesti muistuttaa median avustuksella siitä, kuinka se koulutus, mielellään korkeakoulututkinto, pitäisi saada nopeasti, jotta saataisiin nuoria työelämään. Toisaalla painostetaan hankkimaan lapset nuorena, koska Suomessa keskimääräinen ensisynnyttäjien ikä on (ai, kauhee!!) jo 29 vuotta.
Jossain välissä sitä pitäisi ehtiä elääkin. Sitä "omaa nuoruutta" ja "omaa elämää". Juosta ne pakolliset baarireissut ja opiskelijabileet läpi, jotta voi keskittyä tehtailemaan uusia veronmaksajia. Ja olisihan se kiva vaikka matkustellakin, käydä vaikka parin kuukauden reppureissulla Aasiassa, tai vähintäänkin muutaman viikon Interrail Euroopassa.
Kun olin 18 vuotias, en halunnut lapsia. En halunnut asua Suomessa, halusin pois täältä, ulkomaille, missä kaikki olisi suurempaa ja mahdollisuudet rajattomat. Ajatuskin omasta perheestä tuntui kaukaiselle, ei se ole minua varten. Haaveilin milloin psykologin ammatista, milloin matkaoppaan. Halusin olla nuoriso-ohjaaja, opettaja, arkeologi, näyttelijä.. Halusin olla kaikkea tuota, ja mielellään jossain muualla kuin täällä.
Nyt ikää on 30, ja olen äiti, olen avovaimo ja myyjä. Olen kodinhoitaja, restonomi, elämäntapavalmentaja, komentaja, sekä kissanomistaja. Olen äitiysomalla, palaamassa töihin syksyllä. Olen kaikkea sitä, mitä en halunnut vielä 12 vuotta sitten olla, mutta silti, onnellisempi kuin koskaan aiemmin.
Mutta, se lasten hankkiminen.. Noinko niitä ihan oikeasti vain hankitaan. Laitetaan muutaman vuoden päähän kalenteriin ruksi, tuossa on hyvä aika saada lapsi. Vaan kun se ei mene aivan niin. Varsinkin vanhemmat ihmiset pommittavat nuoria kysymyksillä "millonkas sinä meinaat lapsia alkaa tekemään?". Usein heiltä unohtuu sellainen pikkujuttu, kuin kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat, sekä empatia.
Katsokaa, kun ei niitä lapsia noin vaan Tehdä. Nykypäivänä yhä useammat nuoret ihmisetkin joutuvat turvautumaan, syystä tai toisesta, hedelmöityshoitoihin. Monet haaveilevat lapsista ja omasta perheestä, mutta se ei vaan ole kaikille mahdollista. Ja mikään ei tuossa tilanteessa viillä syvemmältä, kuin kommentit "kyllä nyt pitää jo alkaa kiireesti tekemään lapsia". Oma tyttäreni kyllä onneksi sai alkunsa ilman hoitoja, mutta ei hänkään heti tilauksesta tullut. Laskin pikaisesti, että olisikohan häntä toivottu tulevaksi noin 10 kuukauden ajan, ennen kuin vihdoin hän ilmoitteli tulostaan...
Kerkesin jo pelätä pahinta, sillä myös lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat turvautuneet hedelmällisyyshoitoihin. Ja ihmisten jatkuva kiusaaminen asiasta alkoi ahdistaa jo ihan toden teolla. Myönnän, muutaman kerran jo suutuin ja sorruin salaa nurkan takana kyyneliin, kun painostus ja härnääminen oli välillä hyvinkin voimakasta. Voisimmeko kaikki, nuoret ja vanhat, ihan hetkeksi vain, ennen kuin avaamme suumme, miettiä sitä kuulevaa osapuolta. Onko tämä oikeasti se henkilö, ketä haluamme härnätä näin äärettömän henkilökohtaisella asialla? Ja mikä meille antaa oikeuden udella toisten elämänsuunnitelmia? Jotkut valitsevat itse lapsettomuuden, toiset joutuvat siihen pakon edessä.
Olisiko se niin vaikeaa astua hetkeksi sen toisen ihmisen kenkiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti