Mä olen äiti, mä olen äiti!!!

Niinpä niin, niinhän minä olen. Olen myös sisko, avovaimo ja tytär. Olen ystävä, työkaveri ja vaikka mitä muuta. Mutta missä kohtaa pitää alkaa varomaan, etten unohda olla Minä? Katsoin tuossa illan (tai yön) pimetessä erään naisille suunnatun tv-kanavan ohjelmaa "Tyyliä vai ei", jossa homssuinen kolmen lapsen kotiäiti sai muodonmuutoksen. Hän oli lasten saannin jälkeen unohtanut pitää huolta myös itsestään ja lopputulos oli 30 kiloa lihonut takkuinen verkkaripommi, joka teputti feikki-Crocsit räpylöissään supermarketin, kodin ja koulunpihan väliä.

Ajatus nousi päähän välittömästi siitä, että onko tuo myös minun tulevaisuuteni? Not if i can help it! Ennen Neiti Näppärän syntymää oli erittäin tarkka siitä, miltä näytän ennen kuin lähdin edes postilaatikolle. Tuolla matkalla mahdollisuus törmätä toiseen kahdella jalalla kulkijaan on melko pieni, mutta silti. Joka kerta, vilkaisu eteisen peiliin, sojottaako letti, onko paidanhelma ojossa, roikkuuko hampaasta parsa tai pinaatinlehti jne. Sitten, löysin eilen itseni vaunukävelyltä pukluisessa t-paidassa, trikoohousuissa, lippis likaisten hiusten peittona ne karmaisevat feikki-Crocsit jalassa. KÄÄK! Missä vaiheessa tässä näin pääsi käymään?! Jäätävä pistos sielussa oli taattu, kun tämän lenkin jälkeen kuin tilauksesta tuo ohjelma pamahti illalla ruutuun.

Pitäisikö tässä tarttua tuumasta toimeen ennen kuin on liian myöhäistä? Juu, tuli minullekin raskauden myötä 23kg ylimääräistä, joiden pudotus on kovassa vauhdissa. Parin kuukauden aikana sitä on jo lähtenyt kohta 9kg, ja matka on kohta puolessa välissä. Jee, hyvä minä! Mutta taidan ihan pikkuisen vaan vilkaista peiliin taas kohta, ennen kuin lähden sitä postilaatikkoa kohti. Onneksi naapurit on sentään matkoilla.. ;)

Tuttinauhatehdas

Kun kotiäitiys yllättää, ja huomaa olevansa toimettomana perillisen päiväunien aikana, ja pankkitilikin huutaa hoosiannaa, on aika keksiä harrastus. Lenkkeily? Ei, vaunujen kanssa ei jaksa joka päivä lähteä puuskuttamaan, eikä siitä kukaan maksa. Lukeminen? Joo, hei tosi hyvä.. mutta ei sitäkään joka päivä jaksa, silmät ristissä sivulta toiselle, jälleen ilman korvausta.

Onhan mulla ompelukone, toimiikohan se vielä..? Toimii kyllä! Muutaman ohimennen vastaan tulleen idean seurauksena tilasin eBaysta (My Love <3 ) ja muista nettikaupoista jäätävän määrän grosgrain nauhoja, silikonirenkaita (elintarvikesilikonia tietenkin), metalliklipsejä ja muuta sälää. Tuloksena tuttinauhatehdas. Oma jälkeläisenihän ei ole niin vauva, että tuttia suostuisi mutustamaan. Kyllä sitä kokeiltiin, kolme kuukautta sitä tarjottiin, mutta Neiti Näppärä ei katsonut olevansa tuttivauva.

Autetaan sitten muita, joilla tutti maistuu ja myöskin lentää kaaressa jorpakkoon kun silmä välttää. Ajattelin vaatimattomana ihmisenä, että jos tällä harrastuksella nyt vaikka muutaman kympinkin kuussa tienaisi, niin olishan se kiva. Voisin vaikka ihan oikeasti säästää niitä rahoja siihen, että ostan ITSELLENI jotain kivaa. Kaikki rahat kun tuntuu menevän Neiti Näppärän vaatteisiin tai muuhun sälään. Vaikka lähtisinkin shoppailemaan itselleni jotain, niin kuitenkin kotiudun ostoskassien kanssa, jotka sisältävät itselleni korkeintaan yhdet sukat. Loput pussien sisällöstä on kokolappujen mukaan kokoa 74 tai 80. Hitusen liian pieniä mulle..

Mutta, kun aloitin Facebookin kirppareilla tuttinauhojen markkinoinnin, niin enpä arvannut, että parissa viikossa olisin jo saanut takaisin sen summan minkä käytin materiaalien kankintaan. (Jee!) Ja toinen pari viikkoa, niin olin jo ihan oikeasti tienannutkin vähän. "Muutama kymppi kuussa.." muuttui parhaimmillaan siihen, että yhden illan aikana tilauksia satoi 80€:n edestä. Tuli himppu kiire hankkimaan vihkoa, johon voin kirjoittaa tilaukset ylös. Samalla voin jopa koittaa pysyä kärryillä siitä, mitkä olen saanut valmiiksi ja mitkä on jo maksettu. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään käryä siitä, paljonko näistä on rahaa tullut.. :D Katsotaan sitä sitten kuun lopussa, niin voin kerralla laskea koko kuukauden tienestit.

Tuttinauhatehaan tuotoksia

 

Laitoin tässä viikolla kirpparipöydänkin pystyyn, ja tein sinne myös myyntiin muutamia tuttinauhoja. Koskaan kun ei voi tietää, mitä ihmiset haluaa, niin tein vähän laidasta laitaan. On Hello Kittyä, Angry Birdsia, Halinalleja ja paria erilaista pöllökuosia. Suurin menekki on ollut juurikin näillä kuoseilla, joten niitä on hyvä tarjota.

Ehkä vielä syksyn tullen innostun omplelemaan lasten pipoja, kaulahuiveja tai vielä jotain monimutkaisempaakin. Saa nähdä. Onhan tässä tehty nyt myös tumpunpidikkeitä näiden tuttinauhojen lisäksi. Hello Kitty jälleen suosittuna aiheena. Mitäpä muutakaan, pienille tyttösille.

Äitienpäivätohinoita

Niin se sitten koitti.. Minun ihka ensimmäinen äitienpäiväni äitinä. Kumma fiilis. Omituista olla onnittelujan vastaanottavana osapuolena, kun aiemmin olen ollut vain antamassa niitä.

Äitienpäivävalmistelut aloitettiin jo hyvissä ajoin, sillä halusin antaa omalle äidilleni, joka viettää ensimmäistä äitienpäiväänsä mummuna, sekä anopilleni juuri oikeanlaiset äitienpäivälahjat. Pitkän tuumailun jälkeen päädyin antamaan kahden kuvan valokuvakehykset, joissa olisi tyttäreni kuvat molemmissa ruuduissa. Preppaus alkoi siis jo hyvissä ajoin kuvien ottamisella ja valikoinnilla, sitten kuvien kehittämisellä, kehyksen valinnalla ja vihdoin kuvien laittamisella kehyksiin.

Korttiaskartelua satunnaisesti harrastavana ihmisenä, pitihän ne kortit saada tehtyä myöskin ihan itse. Pään raapimista taas päivätolkulla ja sitten ahaa-elämys. Pikkuprinsessan jalanjäljet paperiin ja se korttiin!

Korttien kanteen askartelin lehdistä (askarteluatavaraa, ei oikeita lehtiä), nurkkaan tuollaisen "kehystävän" asetelman ja sitten pehmosydän ja käsintehdystä paperista asettelin jonkinlaisen viritelmän. Sisäsivulle tietenkin akvarelliväreillä ne jalanjäljet helmiäispaperille. Ihan kiva, vaikka itse sanonkin. :)

Mitä itse sain ensimmäisenä äitienpäivänäni.. punaisia ruusuja tietenkin. :)
 

Pikkumuutoksilla suuria vaikutuksia

Miten voikin ihan pienillä muutoksilla olla niin suuri vaikutus. Joskus ne elämän pienimmät asiat ovat niitä suurimpia. Pinnallisena esimerkkinä tämänpäiväinen makeover, kun palasin puolentoista vuoden porkkanablondiuden jälkeen takaisin kotoisaan tummaan väriin. Olihan se vaaleaverikkönä eläminen yhdenlainen etappi ja kokeilu, joka ei sitten kuitenkaan minun tuhkanharmaalle luonnolliselle lookilleni passannut sitten ei ollenkaan.

Kun on 28 vuotiaaksi asti elänyt tummilla, mustilla, hiuksilla, niin kummasti sekin asia muotoutuu osaksi omaa identiteettiä. Muistan olleeni kuudennella luokalla koulussa, kun sain ensimmäisen kerran värjätä hiuksiani. Äitini värjäsi hiuksiini ohimolle vaalean paksun raidan. Se oli silloin, vuonna -96 jotain äärettömän hienoa. Oli hienoa mennä kouluun kun tiesi muiden huomaavan heti näinkin pienen muutoksen. Oli mukavaa olla positiivisen huomion keskipisteenä normaalin kiusaamisen, pilkkaamisen ja alistamisen sijaan.

Seiskaluokalla otin permiksen.. Joo, tiedetään, mutta se oli sen samaisen vuoden -96 syksyä.. Samana vuonna alkunsa saivat niin Dolly-lammas, DVD-levyt, kuin eBaykin. Ja Spice Girls julkaisi ensimmäisen sinkkunsa. Kaikille tuttu korvamato, joka soi juuri nyt sinunkin päässäsi. Joten minun päähäni pesiytynyt permanentti taitaa sittenkin olla murheista pienimmästä päästä.

Ensimmäiset isommat siirrot hiustenvärjäämisen osalta tulivat vuonna 2000, kun pätkäisin polkkatukkani petolinnun pyrstöä muistuttavaksi poikatukaksi ja uitin sen mustassa värissä. Sekaan tietenkin raitoina milloin pinkkiä, sinistä, punaista tai violettia. Täytyy sanoa, että yhä edelleen pidän tuota ajanjaksoa parhaimana hiusaikana elämässäni. Saatanpa tehdä tuon vielä joskus uudelleen.

Tuo muutos taas puolestaan kieli tulevasta myllerryksestä tunnerintamalla. Angstinen, maailmassa paikkaansa etsivä nuori nainen aloitti hunninkovuotensa, joka vei häntä laidasta laitaan. Paljon on asioita, joita tekisin ehkä toisin, jos voisin palata ajassa taaksepäin, mutta enemmän on niitä, mitä en muuttaisi. Tuokin myrsky piti ehkä kokea, jotta arvostus sitä seuraavaa tyyntä kohtaan olisi oikeissa mittasuhteissa.

Mutta, oli kampaus mikä hyvänsä, olen silti minä. Kaikkine epävarmuuksineni, vikoineni, pelkoineni, kykyineni, tunteineni, saavutuksineni ja haaveineni. Olen silti se pikkutyttö joka hautasi itsensä peiton alle yöllä, kun pelotti. Olen se, joka tarjosi olkapään toiselle pelkäävälle ihmisenalulle. Olen se, joka auttoi ystävää täysin pyyteettömästi, hänen sitä tietämättään. Olen se, joka karkasi rakkaan harrastuksen pariin kesälomalla ja sai siitä hyvästä hakea itse risunsa metsästä.. Olen se, joka selvisi, ja jatkaa selviämistään päivä kerrallaan. Toivottavasti olen selvinnyt tarpeeksi, jotta voin opastaa uuden ihmisenalun oikeaan suuntaan elämässä. Ja jos hän tieltään eksyy, olen ottamassa kopin, jotta pudotus olisi pehmeämpi...

Lapsista ja niiden saamisesta...

Niin.. Lapset.. Nuo pienet, kaiken huomion ja ajan vievät kuolaavat kakkakoneet. Halutako sellainen vai ei? Yhteiskunnan paineet sanovat, että kyllä, minun pitää, minun kuuluu, hankkia lapsia. Mielellään niitä tulisi olla 2,5 ja siihen pitäisi ottaa vielä koirakin pyörimään jalkoihin. Omakotitalo pitää olla, vähintäänkin rivitalon pätkä. Ja se puoliso, sekin on oltava.

Ja kaikki tämä pitäisi olla yhteiskunnan odotusten mukaan hankittuna siihen 25 ikävuoteen mennessä. Tai no, ainakin se puoliso ja lapsi. Ja koulutus. Poliitikot jaksavat säännöllisen epäsäännöllisesti muistuttaa median avustuksella siitä, kuinka se koulutus, mielellään korkeakoulututkinto, pitäisi saada nopeasti, jotta saataisiin nuoria työelämään. Toisaalla painostetaan hankkimaan lapset nuorena, koska Suomessa keskimääräinen ensisynnyttäjien ikä on (ai, kauhee!!) jo 29 vuotta.

Jossain välissä sitä pitäisi ehtiä elääkin. Sitä "omaa nuoruutta" ja "omaa elämää". Juosta ne pakolliset baarireissut ja opiskelijabileet läpi, jotta voi keskittyä tehtailemaan uusia veronmaksajia. Ja olisihan se kiva vaikka matkustellakin, käydä vaikka parin kuukauden reppureissulla Aasiassa, tai vähintäänkin muutaman viikon Interrail Euroopassa.

Kun olin 18 vuotias, en halunnut lapsia. En halunnut asua Suomessa, halusin pois täältä, ulkomaille, missä kaikki olisi suurempaa ja mahdollisuudet rajattomat. Ajatuskin omasta perheestä tuntui kaukaiselle, ei se ole minua varten. Haaveilin milloin psykologin ammatista, milloin matkaoppaan. Halusin olla nuoriso-ohjaaja, opettaja, arkeologi, näyttelijä.. Halusin olla kaikkea tuota, ja mielellään jossain muualla kuin täällä.

Nyt ikää on 30, ja olen äiti, olen avovaimo ja myyjä. Olen kodinhoitaja, restonomi, elämäntapavalmentaja, komentaja, sekä kissanomistaja. Olen äitiysomalla, palaamassa töihin syksyllä. Olen kaikkea sitä, mitä en halunnut vielä 12 vuotta sitten olla, mutta silti, onnellisempi kuin koskaan aiemmin.

Mutta, se lasten hankkiminen.. Noinko niitä ihan oikeasti vain hankitaan. Laitetaan muutaman vuoden päähän kalenteriin ruksi, tuossa on hyvä aika saada lapsi. Vaan kun se ei mene aivan niin. Varsinkin vanhemmat ihmiset pommittavat nuoria kysymyksillä "millonkas sinä meinaat lapsia alkaa tekemään?". Usein heiltä unohtuu sellainen pikkujuttu, kuin kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat, sekä empatia.

Katsokaa, kun ei niitä lapsia noin vaan Tehdä. Nykypäivänä yhä useammat nuoret ihmisetkin joutuvat turvautumaan, syystä tai toisesta, hedelmöityshoitoihin. Monet haaveilevat lapsista ja omasta perheestä, mutta se ei vaan ole kaikille mahdollista. Ja mikään ei tuossa tilanteessa viillä syvemmältä, kuin kommentit "kyllä nyt pitää jo alkaa kiireesti tekemään lapsia". Oma tyttäreni kyllä onneksi sai alkunsa ilman hoitoja, mutta ei hänkään heti tilauksesta tullut. Laskin pikaisesti, että olisikohan häntä toivottu tulevaksi noin 10 kuukauden ajan, ennen kuin vihdoin hän ilmoitteli tulostaan...

Kerkesin jo pelätä pahinta, sillä myös lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat turvautuneet hedelmällisyyshoitoihin. Ja ihmisten jatkuva kiusaaminen asiasta alkoi ahdistaa jo ihan toden teolla. Myönnän, muutaman kerran jo suutuin ja sorruin salaa nurkan takana kyyneliin, kun painostus ja härnääminen oli välillä hyvinkin voimakasta. Voisimmeko kaikki, nuoret ja vanhat, ihan hetkeksi vain, ennen kuin avaamme suumme, miettiä sitä kuulevaa osapuolta. Onko tämä oikeasti se henkilö, ketä haluamme härnätä näin äärettömän henkilökohtaisella asialla? Ja mikä meille antaa oikeuden udella toisten elämänsuunnitelmia? Jotkut valitsevat itse lapsettomuuden, toiset joutuvat siihen pakon edessä.

Olisiko se niin vaikeaa astua hetkeksi sen toisen ihmisen kenkiin?