Myrkyllinen yksinäisyys

Pidän itseäni sosiaalisena persoonana. Juttelen helposti kenen tahansa kanssa, mikä korostuu etenkin asiakaspalvelutyössäni. Tuttavia on vaikka muille jakaisi. Kavereistakin useita. Mutta ystäviä? Ilmeisesti ei.

Pysähdyin tuossa aamulla pohtimaan taas hetkeksi omaa elämääni, kun odottelin Neiti Näppärän heräävän yöuniltaan, ja etenkin elämässäni olevia ihmissuhteita. Kouluaikana minulla oli ystäviä, hyvinkin tiitvis pieni porukka kerrassaan ihania nuoria ihmisiä. Tunsin heidän kanssaan tiettyä yhteenkuuluvuutta ja samankaltaisuutta. Meillä oli yhteisiä mielenkiinnon kohteita, ja vietimme lähes kaiken vapaa-aikamme yhdessä.

Niin kauan kuin muistan, olen tuntenut itseni jollain tavalla erilaiseksi kuin muut, ulkopuoliseksi ja joissain sosiaalisissa tilanteissa ei-kaivatuksi. Syyt näille tunteille juontavat varmasti lapsuudesta saakka, mutta jostain syystä ne tuntuvat korostuvan nyt aikuisiällä. Kieltämättä nykyinen oikeiden ystävien puute voimistaa ajatusta siitä, että olen ei-toivottu henkilö, tai liian erilainen, muuhun porukkaan sulautumaton. Se saa minut epäilemään sosiaalisten taitojeni laatua ja sitä, olenko sittenkään sellainen kuin uskon olevani? Onko minäkuvani kovinkin vääristynyt? Ja entä jos on? Mitä se tekee ihmisen itsetunnolle ja itseluottamukselle kun huomaa olevan aivan hakoteillä minäkuvansa kanssa.

Huonot sosiaaliset taidot voivat kertoa myös keskimääräistä korkeammasta älykkyydestä. Sanotaan, että äly ja viisaus eivät mahdu samaan päähän. Kieltämättä houkuttaisi haastaa itsensä ja käydä joskus Mensan älykkyystestissä. Mensalla on online-testi, joka antaa suuntaa-antavan tuloksen. Olen tehnyt tuon nettitestin vuosien varrella muutaman kerran, ja sen antamat tulokset ovat olleet mielenkiintoisia. Joka kerralla tulos on ollut 115, joka on tilastollisesti korkeampi, kuin 84,1%:lla väestöstä. Voisiko sosiaalinen epämukavuuteni johtua korkeasta älykkyysosamäärästä? Vai olenko kuitenkin vain tylsä, epämiellyttävä ja ei-toivottu henkilö?

Tiskirätti maitorahkassa ja muita kotiäidin normijuttuja.

Se hetki, kun käännät sekunniksi selkäsi. Tiedäthän? Se on muuten satavarmana se hetki, kun taapero keksii jotain sabotoitavaa.

Se hetki, kun laitat kahvin tippumaan. Se on se hetki, kun taapero piirtää yöpöydän lamppuun. Onneksi tällä kertaa vielä lyijykynällä.

Se hetki, kun käyt puistelemassa ulkona taaperon kengät, koska ne ovat puistoilun jälkeen täynnä hiekkaa. Se on se hetki, kun taapero on työntämässä puhelinta vessanpönttöön/roskikseen/lavuaariin/sängyn alle/peiton väliin ja mitä näitä nyt on.. Kuitenkin sellaiseen paikkaan, mistä et joko löydä sitä enää ikinä (koska se on fiksusti äänettömällä), tai missä se menee rikki.

Se hetki, kun kaadat aamukahvin mukiin. Se on se hetki, kun taapero tuuppaa märän tiskirätin rahkalautaselleen. Ja sen jälkeen ääntä kohti.

Se hetki, kun on vaan ihan pakko mennä vessaan. Koska olet jo pari tuntia siirtänyt sitäkin, koska olet ihan varma, että sillä aikaa taapero ehtii tehdä vähän vaikka ja mitä.. Se on se hetki, kun taapero hiippailee aterinlaatikolle nuolemaan kaikki lusikat jo valmiiksi.

Nämä on niitä elämän pieniä hetkiä, joilla testataan äidin reagointinopeutta ja kykyä kaapata asioita lennosta.

Taapero <3

Kiusattu vai kiusaaja?

Kumpi sinä olet?

Vaikka harva sitä myöntää, niin kaikki me olemme jollain tasolla jompaa kumpaa. Itse olin kiusattu, ja olen edelleen. Se tunne, että olet jollain tavalla huonompi tai alempiarvoinen kuin muut, ei katoa vaikka jokapäiväinen kiusaaminen loppuisikin. Miellän edelleen itseni (koulu)kiusatuksi, vaikka peruskoulun päättymisestä onkin kulunut jo lähes 16 vuotta. Kun elää lähes vuosikymmenen sellaisessa ympäristössä, jossa päivittäin muitutetaan siitä, että olet lihava (todellisuudessa alipainoinen), ruma (olin mielestäni jälkikäteen ajateltuna ihan nätti lapsi) ja naamasi on kuin pitsa, ei elinikäisiltä arvilta voi välttyä.

Minua on haukuttu, nimitelty, lyöty, potkittu, tönitty, hyljeksitty ja paljon paljon muuta. Jo pienenä ekaluokkalaisena pelkäsin kouluun menoa. Pelkäsin kulkea koulumatkan yksin kävellen, koska en uskaltanut ohittaa isompia lapsia. Pelkäsin, että he tönivät tai huutelevat perääni. Jos kuulin muiden nauravan, olin varma, että he nauroivat minulle. Jos joku katsoi minuun päin, käänsin katseeni muualle, koska olin varma, että hän vaan sanoo "mitä tölläät, idiootti!". Jos koulun käytävällä oli poikaporukka, en uskaltanut ohittaa heitä, sillä olin varma, että he alkavat kiusaamaan minua.

Kerran eräs oman luokkani poika tönäisi minut tiiliseinää vasten niin, että löin pääni melko kovasti. Sen verran kovasti, että silmissä sumeni. Pihalla sain välitunneilla lukemattomia lumipesuja. Minusta kerrottiin inhottavia juoruja, jotka eivät pitäneet paikkaansa.

Ylennsä kun kiusattu taustani tulee jonkun kanssa puheeksi, minulta kysytään: "No etkö sinä kertonut kenellekään?". Kyllä kerroin. Useasti. Mutta puuttuiko kukaan kiusaamiseen? Ei. Yrittikö kukaan? Ei tietääkseni. Ainakaan seurauksista sitä ei koskaan huomannut. Kun kotonakin vain siliteltiin päätä ja todettiin "sinä olet niin kamalan herkkä, älä välitä muista. Kyllä ne lopettaa, kun et kiinnitä huomiota.", niin siinä on lapsella puolustautumiskeinot vähissä. Kun tarpeeksi kauan pyytää apua, eikä sitä saa, niin oppii olemaan vain hiljaa. En vielä tänä päivänäkään osaa pyytää apua. Uskon, että minua pidetään heikkona, jos pyydän. Tai että oletetaan, etten osaa itse tehdä sitä, mihin apua pyydän. Lapsi sisälläni pelkää, että alkaa jälleen ilkkuminen, "Etkö ite osaa? Oletpa saamaton ja laiska, kun et itse voi., Tyhmäkö sinä olet?"

Koskaan en ole ollut tyhmä, päin vastoin. Nyt pidän itseäni kohtuu älykkäänä. Tunneälyä minulla ainakin on vaikka muille jakaa. Ikuisena optimistina kuitenkin näen tässä myös jotain positiivista. Tiedän mitä kiusaaminen on. Tiedän miltä se tuntuu. Tiedän miten yksin lapsi voi olla, jos kukaan ei auta. Tiedän sen, että jos koskaan kuulen lapseni olleen osallisena kiusaamisessa, kummalla tahansa puolella, niin puutun siihen. Heti.

Välinpitämättömyys on kaikkein pahinta. 

Mamma telakalla!

Tällä mammalla on ollu kädet ja jalat ja syli ja kaikki täynnä hääsuunnitelmia, joten on jäänyt tämän blogin pitäminen hieman hiljaisemmalle. Koitan palata ruotuun asap, niin sanotusti. :) Kestäkää, hyvät immeiset!

Kirppispöytä on rakennettu, trallallaa!

Tänään kävin viemässä 144 erilaista tuotetta kirpparille. Kyllä, luit oikein. 144. Ranne jumittaa hintalappujen rustaamisesta, ja silmät vetää kieroon. Ompelin sekaan tuollaiset 16 tuttinauhaa, viidet tumpunpidikkeet ja yhden avainnauhan.

Tuttinauhainvaasio Poopolassa.

Tuttinauhatehdas siis pyöri täysillä torstai-iltana, kun koitin saada tilaustöiden ohessa valmiiksi aimo satsin kirparille vietäviäkin. Täytyy nyt vaan toivoa, että kauppa käy, eikä näitä tarvitse enää takaisin kotiin roudata.

Kirppispöytä täytön jälkeen

 

 

Piti ottaa vertailua varten kuva täydestä pöydästä, jotta voin silmämääräisesti arvioida menekkiä ensi tiistain konrollikäynnillä. Silloin olisi aikomus käydä pöytää pöyhimässä ja siistimässä. Samalla tietenkin nuuskimassa, onko kauppa käynyt.



Kirpparisäpinää!

Ah, lastenvaateinventaario! Kun sininen Ikea-kassi alkaa pursuta yli äyräidensä, on aika soitella Poopolaan. Jyväskylässä Seppälässä sijaitsee ihana pieni lastentarvikekirppari Poopola jonne olen ennenkin vienyt tavaraa myyntiin. Kauppa kävi viime kerralla niin hyvin, että suuntaan sinne uudelleen. Pöytää varatessani otin hintalappuja 120kpl. Ihan siksi, että "riittää sitten varmasti". Ja Pyh! Ja Pah! Siinä vaiheessa kun tavarasta oli hinnoiteltu silmämääräisesti arvioituna noin viidesosa, oli hintalapuista jo puolet kadonneet. Niinpä niin. Se pienenkin mallinen Ikea-kassi nielee yllättävän paljon pienen ihmisen vaatteita. Lopullisen laskennan mukaan yli 160kpl... Ja päälle sukat, pipot ym, jotka menee jo lähes olemattomaan tilaan.

Saattaapa olla, että tuttinauhatehdas pyörähtää myös käyntiin tänä iltana, jotta pöytään saadaan myös oman käden tuotoksia. Viimeksi kun niillä oli hyvä menekki myös. :) Raportoinpa jälleen miten kirppistouhuissa kävi, jos vaan hattarapääni muistaa... ;)

En muuten nuku!

Pienen neidin vauvavuosi alkaa olla ehtoopuolella. Viikko sitten siirryttiin jo kaksinumeroisiin lukuihin, kun mittariin kilahti Kymmenen Kuukautta. Maagista aikaa, sillä kuukauden sisällä on opittu mm. nousemaan itse istumaan, iskemään silmää, konttausasento, itse konttaus, huiskuttaminen, polvilleen nousu ensin tukea vaste  ja nyt jo ilmankin, taputtamaan ja tulihan se ensimmäinen hammaskin sieltä muutama päivä sitten.

Kaikki tämä heijastuu tietenkin myös nukkumiseen ja etenkin nukahtamiseen. Näitä uusia hienoja ja jänniä taitoja pitää toki harjoitella nukkumaan mennessä ja välillä kesken unienkin. Siinä kohtaa kun olet käynyt kippaamassa pinniksen kaltereita kolisuttavan pikkuapinan takaisin kyljykselleen sen kymmenen kertaa, alkaa jo usko loppua. Näinkö meillä mennään tästä lähtien nukkumaan?

Pahimmillaan olen istunut 45 minuuttia tytön sängyn vierellä nukuttamassa, ennenkuin pikku sissi on viimein luovuttanut ja mennyt höyhensaarille. Olen myös tehnyt tämän uusiksi aamukolmelta, kun kesken unien neidin on pitänyt punnertaa itsensä istumaan.

Unen tarvekin toki vähenee kun lapsi kasvaa, ja eilinen oli meillä ensimmäinen päivä kun Neiti Näppärä nukkui vain yhdet päiväunet. Siirtymävaihekin on siis alkamassa. Nyt lienee turhaa katsoa enää kellosta milloin mennään unille ja alettava laittamaan unille kun neiti itse on väsynyt. Mahtavaa aikaa on tämä.. ;)